Valikko Sulje

Vuorela 2006

SUKUKOKOUS 2006

Sukuseuran varsinainen sääntömääräinen sukukokous pidettiin Siilinjärvellä Kylpylähotelli Kunnonpaikassa sunnuntaina 23.7.2006. Sukukokous alkoi jumalanpalveluksella klo 10.00 Vuorelan kirkossa.

image

AJATUKSIA SUKUJUURAKON SETVIMISEKSI

Erkki Toivanen, 23.7.2006, Vuorela

En ole sukututkija enkä voi sanoa perehtyneeni isäni suvun vaiheisiin syvällisemmin kuin ehkä kuka tahansa teistä. Tällaisena etäsuomalaisena olen kuitenkin oppinut antamaan erityistä arvoa tietoisuudelle juurista ja kotiseudun maaperästä ja niihin liittyvästä tunteesta terveen identiteetin kasvualustana. Siksi jaan esitykseni kahteen osaan: Ensiksi tilitän teille vähäisiä tietojani sukumme taustasta, sen jälkeen juurien merkityksestä meille itse kullekin suomalaiselle eurooppalaisena ja meille eurooppalaisille suomalaisina.

Opiskeluvuosina, pian viitisenkymmentä vuotta sitten, kohtasin silloisessa Valtionarkistossa maa- ja kirkonkirjoja tutkivan toverini. Hänellä oli edessään Säämingin pitäjän kirkonkirjat. Niihin oli merkitty nimi Toiffuan. Hänen mielestään sen ajan kirjureiden käyttämän ortografian taakse saattoi kätkeytyä sukunimi Toivanen. Säämingin pitäjä perustettiin 1500-luvun alussa Olavinlinnan rakennustöiden alettua 1475.

Löytö ei minua yllättänyt, sillä isäni Paavo Toivanen oli kertonut, että sukumme on alun alkaen kotoisin Säämingistä ja että esi-isät olivat olleet rakentamassa Olavinlinnaa. Toivasten suvun vaiheet liittyisivät siten kiinteästi Suomen itäisen rajaseudun historiaan. Siitä muutama huomio.

Olavinlinnan rakennushanke oli aikanaan poikkeuksellisen mittava. Se vaati silloisissa oloissa tehokkaan organisaation, jotta riittävä materiaali, ammattitaito ja työvoima olisi saatu kokoon ja työmaan huolto järjestymään harvaanasutulla seudulla. Rajan linnoittaminen oli tullut kuitenkin välttämättömäksi Ruotsin saatua naapurikseen aggressiivisen ja laajentumishaluisen Moskovan Novgorodin tilalle.

1520-luvulla, Kustaa Vaasan tultua valtaan, itäisillä rajaseuduilla alkoi myös entistä määrätietoisempi asutustoiminta. Hallitsijan tavoitteena oli hajanaisesti hallinnoidun Ruotsin yhdistäminen toimivaksi kokonaisuudeksi. Neljä vuosikymmentä kestäneen hallituskautensa aikana Kustaa Vaasa loi Ruotsista yhden Euroopan ensimmäisistä kansallisvaltioista. Sillä oli vakaa keskushallitus ja turvanaan maanosamme ensimmäinen vakinainen kansallinen armeija ja laivasto. Ruotsi irtaantui epäluotettavien palkkasotureiden käytöstä ja me saimme tilaisuuden tehdä uraa sotilaina nostoväessä.

Osana rajaseutujen asutuspolitiikkaa Kustaa Vaasa perusti Maaningan suurpitäjän 1547 tänne, missä nyt pidämme sukukokousta. Muuttohaluisille kruunu jakoi auliisti maata Kallaveden rannoilta ja kauempaakin.

Olisiko mahdotonta, että Säämingistä – tai muualta Suomesta – olisi siinä yhteydessä siirtynyt tänne Toivasia, jotka olisivat antaneet nimensä naapurissa olevalle Toivalalle ja Toivalansalmelle? Minusta se olisi johdonmukaista. Tutkijoiden asiaksi jää osoittaa olettamus oikeaksi tai vääräksi.

Rajaseutujen historia on vain yksi osa Ruotsin valtion syntyprosessia. Usein unohdamme, että Ruotsin päävihollinen ei ollut idässä, vaan etelässä. Kustaa Vaasa oli nostattanut maanmiehensä kapinaan Tanskaa vastaan. Tanska säilytti aseman myös hänen seuraajiensa varsinaisena ja vaarallisimpana vastustajana. Ruotsin itäiset rajaseudut saivat siksi kehittyä paljolti oman onnensa nojassa. Keskushallitus oli liian heikko takaamaan turvallisuuden raja-alueen asukkaille. Nykyisenkaltaisesta rajalaitoksesta ei ollut tietoakaan. Raja ei ollut maastoon tai karttaan merkitty viiva, vaan käytännössä laaja vyöhyke. Sen asukkaat tiesivät toki mille puolelle kuuluivat ja varjelivat mustasukkaisesti nautintaoikeuksiaan. Sen sijaan kulku rajaseudulla oli suhteellisen vapaata valvonnan puuttuessa.

Rauhan turvaamiseksi rajavyöhykkeen asukkaat solmivat sopimuksia vastapuolen kanssa. Rauhanhierojina toimivat niinsanotut sanomamiehet, jotka olivat tavallisesti oman yhteisönsä arvostetuimpia talonpoikia. Näihin asukkaiden keskenään solmimiin rajarauhasopimuksiin perustui rajavyöhykkeen suhteellinen rauhantila, joka teki mahdolliseksi maanviljelyn, karjanhoidon metsälaitumilla, metsästyksen ja kalastuksen laajoilla saloilla sekä kaupankäynnin. Asukkaiden keskinäisiä rajarauhansopimuksia solmittiin vielä 1700-luvun lopulla Kustaa III:n hallituskaudella.

Vilkastuva kauppa liitti rajavyöhykkeen asukkaita toisiinsa ja toimi eräänlaisena yhdentäjänä idän ja lännen välillä etenkin pohjoisen meritien avauduttua Euroopasta Venäjälle 1500-luvun lopulla. Kainuu ja Pielisen Karjala niveltyivät kauppateihin, jotka johtivat itään ja pohjoiseen. Idästä tuotiin mm. suolaa, mausteita ja kankaita. Lännestä myytiin turkiksia. Kaupankäynnin keskuksista Kajaani nousi kukoistukseen 1600-luvun lopulla. Elämä rajaseudulla saattoi olla hyvinkin ankeaa, mutta pysähdystilasta ei voi puhua, sillä kaupankäynti oli vilkasta samoin kuin ihmisten liikkuminen paikasta toiseen. Siinä setvimistä sukututkijoille.

Viikko sitten olin Ellinpäivillä Juuassa. Isäni kertoman mukaan Toivaset asuivat Pielisen Karjalaa jo Simo Hurtan päivinä 16- ja 17-lukujen vaihteessa. Todennäköisesti heitä oli asunut siellä jo pitkään – ehkä Säämingistä linnanrakennustöitä pakoon lähteneinä metsästäjinä. Simo Hurtan verokirjoissa mainitaan isäni äidin koti Halivaaran Hamula ja isäni mukaan myös Toivala.

Moskovan ajauduttua heikkouden tilaan Ruotsin hallitsijat saattoivat ulottaa valtansa kauaksi itään Karjalan saloille ja etelässä Baltiaan. Stolbovan rauhan 1617 jälkeen rajaseutujen asutus sai uutta vauhtia. Samalla valtion ja keskushallituksen ote lujittui. Suurvalta-aseman ja 30-vuotisen sodan rahoittamiseksi Ruotsi tarvitsi vuosi vuodelta suurempia verotuloja. Sen saivat asukkaat tuntea jokapäiväisessä elämässään. Siksi armoton veroruoska Simo Affleck tunnetaan Simo Hurttana, koska hän keräsi veroja talonpojilta verikoiran tavoin.

Juuassa kuulin viikko sitten Heikki Turusen runon ’Kivisen leivän pitäjä’. Ehkä katkelma Juuka-seuran 40-vuotisjuhlaan kirjoitetusta runosta sopii myös meidän juhlaamme. …. ”Meidän suvuille, sinun kantavanhemmille, Luoja jätti nämä seudut pohjoisessa ….. sinun lastesi aikanaan ottaa ja elää”.

Toivon ja uskon että nuo Heikki Turusen säkeet innostavat meitä Toivasia pureutumaan kantavanhempiemme liikkeiden selvittämiseen ja heidän velvoittavan perintönsä vaalimiseen tuleville sukupolville.

Toivottavasti ette pane pahaksenne, jos tällaisena euro-Toivasena heitän katiskan merta edemmäksi. Haluan korostaa, kuinka tärkeiksi juuret ja identiteetti tulevat maailmassa, jossa Toivastenkin suvusta on tullut ilmiönä mannertenvälinen. On hyvä muistaa, että yhteinen kotimme on täällä sinertävien vaarojen ja kimmeltävien järvien keinussa, Heikki Turusta lainatakseni.

Suomalaisena tiedän ja tunnen olevani kotona näissä maisemissa. Synnyin Kuopiossa, vietin lapsuuden kesiä Toivalansalmen tuolla puolen Sorsasalossa. Täältä juurakkoni ulottuu isäni suvun kotiseuduille, Suomen harteille, Pielisen rantojen vaaramaisemiin. Lapsuusvuosien kokemukset sukulaistaloissa Pohjois-Savossa, Vuotjärven rannoilla – kesäillan kasteen kirpaisu paljaissa jalkapohjissa, airon kolahduksen kaiku rasvatyynen selän ylitse, lehmisavun tuoksu sieraimissa, maitokoneen iltalaulu, vastakirnutun voin ja suolasiian maku ruisleivällä – niistä koostuu identiteettini tunneperusta, tuhansista tuoksuista, äänistä ja tunnelmista.

Useimmille teistä kaikki tuo on kadonnut kumpujen yöhön, koska samoja elämyksiä ei ole ollut enää aikoihin teidän koettaviksenne. Minussa ne elävät edelleen. Ne ovat osa sitä kulttuuriympäristöä ja siinä eläneiden lähimmäisteni yhteistä muistia, johon lapsena juurruin ja josta ammennan edelleen henkistä voimaa.

Tämä ei ole vain nostalgista haikailua Lontoon sumusta ja Pariisin humusta kadotettuun lapsuuteen ja kotimaahan. Terveessä identiteetissä tieto ja tunne liittyvät saumattomasti toisiinsa. Kiintymys synnyinpaikkaan ja kotiseutuun ja tietoisuus juurista tarjoavat identiteetille kasvualustan.

Identiteetit eivät näet periydy geeneissä. Jokaisen yhteisön – kuten perheen ja suvun – alueen ja kansan on rakennettava ne jäsentensä tunteisiin ja tietämykseen. Ne syntyvät ja kehittyvät, muuttuvat, voimistuvat ja heikkenevät. Ne voidaan myös menettää. Museot kertovat meille kansoista ja kulttuureista, joita ei enää ole olemassa.

Vahva identiteetti on terveen itsetunnon kivijalka yksilöille ja kansoille. Se on kansakunnalle enemmän: Vain sen varaan voi rakentua toimiva demokratia. Ilman tunnetta ja tietoisuutta kansallisesta yhteenkuuluvuudesta meidän olisi vaikea toimia yhteisvastuuta kantavina, täysivaltaisina kansalaisina demokraattisessa Suomessa. Suomi on toimiva demokratia, koska sillä on identiteetistään tietoinen, yhteisvastuuseen kasvanut kansa.

Ilman vastaavaa tunnetta ja tietoa yhteenkuuluvuudesta meille ei voi koskaan kehittyä sitä yhteisvastuuta, jonka varaan demokraattinen Euroopan Unioni voi kerran rakentua. Suomalaisina olemme valmiit asettamaan yhteisen edun paikallisen tai henkilökohtaisen edun edelle. Vauraan Etelä-Suomen asukkaat hyväksyvät varainsiirron Itä-Suomen autioituville alueille. Lontoolaisena veronmaksajana olen valmis tulonsiirtoon Keski-ja Pohjois-Englannin teollisuusseutujen elvyttämiseen, mutta Ranskan sokerinruokoviljelijöille tai tuhansia hehtaareja omistaville suurtilallisille maksettavat EU-tukiaiset saavat minut jo napisemaan. Yhteisvastuullakin on rajansa, vaikka en Kanaalia rajaksi enää tunnistaisikaan.

Vain yksi kymmenestä EU-kansalaisesta sanoo tuntevansa yhteenkuuluvuutta muuhun Eurooppaan. Suomalaisten keskuudessa EU:n kannatus on tänä kesänä kääntynyt laskuun entisestään. Se on tärkeä muistutus siitä, ettei kansallisvaltion ja alueiden aikakausi ole ohitse. Mutta toisaalta on hyvä muistaa, että ajatus kansallisvaltiosta syntyi Euroopassa valistusaikana filosofien pohtiessa keinoja kansanvallan toteuttamiseksi. Yhteinen kieli, kulttuuri ja yhteinen muisti saattoivat luoda sen yhteenkuuluvuuden ja yhteisvastuun kivijalan, jonka varaan demokratia voitiin rakentaa. Kansallisvaltio tarjoaa edelleen nähdäkseni ainoat toimivat puitteet kansanvallan käytölle.

Jaksan silti uskoa, että seuraavien sukupolvien aikana kansalliset identiteetit avartuvat ja saavat eurooppalaisen ulottuvuuden. Kun me suomalaiset opimme tuntemaan yhtä suurta vastuuta toisten eurooppalaisten asioista kuin omistamme – olivat he slovakkeja, maltalaisia, puolalaisia tai kreikkalaisia – silloin eurooppalainen demos on syntymässä. Osanotto eurovaaleihinkin saavuttaisi ehkä saman tason kuin kansallisissa vaaleissa ja EU:n demokratiavaje täyttyisi. Puhe ’kansalaisten Euroopasta’ ei olisi enää huippukokouspuheiden sanahelinää. Silloin EU:n perustajaisien kuten Jean Monnet’n tavoite olisi vihdoin näköpiirissä: Euroopan yhdentymisessähän ei hänen sanojensa mukaan ollut kysymys hallitusten, vaan kansalaisten yhdentämisestä. Euroopassa olisi astuttu uuteen poliittiseen kulttuuriin, kansalaiset ja hallitukset asettaisivat Euroopan yhteisen edun kansallisen edun edelle.

Siinä tämän etä-suomalaisen eurosauruksen mietteitä identiteetistä ja juurista. Toivasena tiedän ja tunnen, että yhteinen kotimme on täällä sinertävien vaarojen ja kimmeltävien järvien kainalossa.